Minä olen ryhtynyt muotoilemaan tätä kirjoitusta jo ainakin puoli vuotta sitten. Vuodatuksen sekoilujen takia tekstinraakile kerran jo näkyikin blogissa, vaikkei olisi pitänyt. Onneksi satuin juuri silloin surffailemaan oikeassa paikassa ja sain piilotettua sen niin, ettei sitä varmaankaan kovin moni silmäpari ehtinyt lukea. Koska nyt on tullut vasta sen aika.

Erosta on tänään kulunut tasan kaksi vuotta.

Voisin väittää, että olen tällä hetkellä onnellinen sinkku. Vaikka huonojakin päiviä tai jaksoja välillä on, olen kaiken kaikkiaan aika onnellinen. Minulla on niin moni asia niin hyvin. Olen onnellinen siitä, että ymmärrän sen ja osaan olla siitä kiitollinen. Ja olen onnellinen siitä, että voin niin paljon paremmin nyt kuin koskaan Xn kanssa.

Minä todellakin toivon, että olen oppinut virheistäni. En ole täydellinen, mutta toivon, että olen kehittynyt ja kehityn vastedeskin. Tärkeää kehittymisessä on se, että itse tajuaa, missä kehitettävää on. Aina se ei ole helppoa, mutta esimerkiksi ystävien rehellisellä palautteella on ja on ollut tärkeä merkitys.

Minä en olisi ikinä kaksi vuotta sitten uskonut, että olen tässä tilanteessa vielä joskus. Kaksi vuotta sitten koko maailmani romahti ja tuntui, että tulevaisuudella ei ole minulle mitään annettavaa. En olisi myöskään ikinä uskonut, että tämä päivä vielä joskus tulee. Päivä, jolloin on aika lyödä niin sanotusti pillit pussiin tämän blogin suhteen.

Tämä on ennen kaikkea eroblogi. Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa. Ei ole oikeastaan ollut enää pitkään aikaan. Olen kuitenkin halunnut pitää tätä "varalla". Jos vaikka jotain kamalaa tapahtuu. Jos vaikka ahdistus käy niin suureksi, että en kestä. Mutta niin ei ole käynyt. Koko ajan pelottaa vähemmän. Oikeastaan, nyt minä olen varma siitä, että minä selviän. Minä olen selvinnyt! Minä en tarvitse tätä blogia enää.

Olen ymmärtänyt, että moni lukijoistani on saanut paljon lohtua blogistani. Moni samassa tilanteessa elänyt on voinut samaistua kirjoituksiini. Se oli yksi tavoitteistani silloin, kun blogiani aloin kirjoittaa. Jos edes yksi ihminen saa apua, niin tämä on kannattanut. Kun itse erosin, hain kuumeisesti netistä muiden tarinoita erosta. Siitä, miltä se on tuntunut, mitä kaikkia tunteita on käyty läpi. En voinut lukea aiheesta kyllikseni. Nyt minä olen tuottanut sitä materiaalia muille luettavaksi.

Vaikka lopetankin päivittämisen, tämä blogi ei katoa minnekään. Se säilyy täällä apuna muille ja muistona itselleni. En ole vanhoja tekstejäni lukenut oikeastaan koskaan. En ole uskaltanut tai halunnut. Enkä halua vieläkään. Ehkä joskus tulee se päivä.

Jos haluat ottaa minuun yhteyttä, sähköposti tavoittaa. Luen sen lähes joka päivä. Myös kommentteja käyn lukemassa ja niihin vastailemassa vastedeskin. Uutta blogia en ole perustanut enkä aio näillä näkymin perustaakaan, mutta kuka tietää. Jos sellainen hetki tulee joskus eteen, ilmoitan siitä täällä. Jos oikein innostun, saatan jossain vaiheessa tulla kertomaan mitä minulle kuuluu. Mutta en lupaa mitään.

Tässä vaiheessa haluan sydämestäni kiittää kaikkia ystäviäni, jotka ovat tätä blogia lukeneet tai muuten tukeneet minua tähänastisen elämäni suurimmassa kriisissä. Kiitos myös kaikille kommentoijille ja niille lukijoille, jotka ovat olleet läsnä mutta eivät koskaan kommentoineet. Lämmin ja nöyrä kiitos.

Jos olen jo hyvän aikaa valmistellut tätä tekstiä, niin vielä kauemman aikaa sitten päätin, miten tämä tarina päättyy. Se päättyy seuraavaan kappaleeseen, jonka sanat ovat varmasti monia samassa tilanteessa olleita koskettaneet. Niin minuakin. Tätä kuunnellessa on monet itkut itketty ja päätetty, että jonain päivänä minä vielä uskon niihin.

Tänään minä uskon. Kiitos ja näkemiin!

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa.
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin.
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Juha Tapio ~ Kelpaat kelle vaan

On se vaan kumma, miten alkaakin ahdistaa, kun kevään merkit alkavat näkyä. Tulee mieleen tapahtumat ja ennen kaikkea omat fiilikset kahden vuoden takaa. En voi sanoa, että olisi helppoa. No, ehkä ensi vuonna ei tunnu enää näin pahalle...

Vuosihoroskooppi 2009:

Olet suurimman osan vuodesta myötätuulessa. Kaikenlaiset yhteistyökuviot sujuvat ja talouden yleissuunnan vastaisesti voit menestyä oikein hyvinkin. Jos kuitenkin synnyit merkin alkupäivinä (no en syntynyt!) - 24.-29.9. - tulet loppuvuodesta tärkeälle vedenjakajalle, jossa ovat pelissä jopa loppuelämän ehdot ja suunnitelmat. Samaa tulee muille vaakaihmisille 2010 kesään mennessä. Vuoden 2009 huippujakso osuu heinä-elokuuhun. Silloin tunteet kuohuvat ja vaa'at eroavat ja rakastuvat.

Eli. Koska en voi erota, niin heinä-elokuussa mulla on mies!

Tosin tämä samainen horoskooppi lupasi ystäväni tähtimerkin kohdalla, että hänellä olisi nyt otollinen aika perustaa oma kampaamo. Ihan kiva, varsinkin kun hän on ammatiltaan psykologi. :)

Cherrycat haastoi minut jo aikoja sitten tähän juttuun... Olen siitä lähtien omituisia tapojani miettinyt, mikä ei ole ollut ollenkaan helppoa, sillä eiväthän ne tavat minusta itsestäni omituisia ole :) Mutta nyt siis vihdoin tartun haasteeseen. Parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan.

Pelin säännöt:
“Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.” 

1. Omituisuus: Oletan, että ainakin melkein kaikki täällä Helsingin tuntumassa asuvat tietävät Jumbon kauppakeskuksen. No, siellähän on Citymarketissa ja Prismassa yhteiset ostoskärryt, joita löytyy monissa eri väreissä (punainen, sininen, vihreä, keltainen). Minä en voi koskaan ottaa sinisiä ostoskärryjä, koska inhoan ja kammoksun Xn myötä sinistä väriä niin paljon. Jos ensimmäiset kärryt ovat kaikki sinisiä (mitä ei yleensä luojan kiitos pääse tapahtumaan), minä odotan niin kauan, että jostain vapautuu muun väriset kärryt.

2. Omituisuus: Näkkileipä on sairaan hyvää, kun siihen laittaa päälle voita ja raakaa sipulisilppua.

3. Omituisuus: Skitsoilen avaimien suhteen aina. Jos lähden esimerkiksi kotoani ja olen juuri viime töikseni laittanut avaimet takin taskuun, en asiaa kuitenkaan usko ulko-ovea kiinni painaessani, vaan minun täytyy kaivaa avaimet käteeni siinä ovella ja tuijottaa niitä samalla, kun laitan oven kiinni. Joskus rituaaliin menee ihan sairaasti aikaa, jos kädet on täynnä kasseja ja ne pitää sitten laskea heti alas kun ne on juuri kerännyt mukaansa, että saa ne avaimet sieltä taskusta näkyville...

4. Omituisuus: Minä koen velvollisuudekseni lukea jokaisen lehden pääkirjoituksen, mitä ikinä erehdyn selaamaan. En vaan voi ohittaa sitä, oli lehti mikä tahansa. Joskus olen yrittänyt ja heti on tullut tosi huono omatunto, minkä vuoksi olen palannut lukemaan sen. Koen myös velvollisuudekseni ainakin selata kaikki lehdet, mitä postiluukustani tulee. Joskus minulla on vino pino Pirkka- ja Yhteishyvä-lehtiä, kun en ole niitä ehtinyt lukea mutta en voi heittää niitä poiskaan ennen katsomista. Tämä on syy, minkä vuoksi ulko-ovessani lukee: "Ei mainoksia kiitos!" :)

5. Omituisuus: Jos lähden kotoa reissuun vähän pidemmäksi aikaa tai vähän pidemmän matkan (yli 50 km) päähän, minun on aina siivottava se tiptop-kuntoon, ennen kuin voin lähteä. On imuroitava, kasteltava kukat, siivottava keittiö, laitettava tavarat paikoilleen. Tämän kaiken teen siis silloinkin, jos olen reissussa yhden päivän - alle vuorokauden - jos vaan matka ulottuu yli 50 km päähän kodistani. Mielestäni siistiin kotiin on mukava palata. :)

Niin ja sitten ne viisi jatkohaastetta... Apua, olen ollut niin kauan erossa blogimaailmasta enkä ole lukenut  aikoihin yhtään ainutta blogia, joten en taida nyt tässä vaiheessa haastaa ketään erityisesti. Ottakoon omakseen ken tahtoo.

Pitkän harkinnan jälkeen olen päättänyt paljastaa teille yhden suurimmista salaisuuksistani. Salaisuuden, josta vaikenin aluksi monta monituista vuotta ja josta tietävät nykypäivänä ainoastaan neljä lähipiirini ihmistä. En ole tätä asiaa kertonut kummallekaan niistä miehistä, joiden kanssa olen parisuhteessa elänyt ja yhdessä asunut. Kesti todella kauan, ennen kuin paljastin asian ensimmäisellekään ihmiselle. Vielä kauemmin kesti, ennen kuin uskalsin hakea siihen apua.

Työterveyspsykologin mielestä minun pitäisi kertoa asiasta ystävilleni. Myös eräs toinen henkilö ehdotti minulle samaa. Psykologin kanssa puhuin jo vuosi sitten. Olen siis vuoden verran yrittänyt toimia psykologin ehdottamalla tavalla siinä kuitenkaan onnistumatta. Kyse ei ole siitä, etteikö tilaisuuksia olisi ollut, vaan enemmänkin siitä, että minä en osaa. En löydä oikeita sanoja. Ja pelkään ihmisten reaktioita, totta kai. Ja sitten minä keksin, miten sen teen. Tätä blogia lukevat myös monet ystäväni. Näin kaikki saavat kuulla salaisuudestani samoilla sanoilla ja teoriassa myös samaan aikaan.

Tässä se nyt tulee: minulla on syömishäiriö.

Muistelen, että kaikki alkoi yhdeksännen luokan ja lukion ensimmäisen luokan tietämillä. Aloin jostain selittämättömästä syystä ahmia ruokaa välillä suuria määriä. Ammattikoulussa ollessani söin ensimmäisen kerran niin paljon, että yritin oksentaa. Tässä vuosien varrella minulla on ollut pidempiä hyviä jaksoja ja myös pidempiä huonoja jaksoja. Oikeastaan seurusteluaika Xn kanssa on ollut pitkäaikaisin huono jakso. Ongelmani on näyttäytynyt hyvin pitkälle epätyypillisenä syömishäiriönä BED:inä, mutta sen jälkeen kun tajusin, että oksentaminen ei ole ainoa itsensä tyhjentämisen muoto, diagnoosi on kääntynyt bulimian puolelle.

Eron jälkeen bulimiaoireet ovat vahvistuneet. Olen yrittänyt yhä useammin oksentaa. Omaksi onnekseni olen todella huono siinä. Minä inhoan oksentamista melkein eniten maailmassa. Onnekseni siinä mielessä, että jos siinä onnistuisin, homma karkaisi varmasti totaalisesti käsistä. (Koska jos oksennan kaiken pois, voin syödä enemmän ja useammin. Nyt kun en saa oksennettua, pelkään lihomista sen verran paljon, että se hillitsee syömishaluja aika tehokkaasti.)

Minä ajattelen ruokaa koko ajan. Yksi pieni suklaapala tai ennelta suunnittelematon syöty keksi saattaa suistaa koko elämäni raiteiltaan - joskus jopa useammaksi päiväksi.  Lähes kaikki arkipäivän tomintani tähtää siihen, etten vaan alkaisi ahmia. Näin kuitenkin käydessä saatan syödä kerralla niin paljon, että sitä ei kukaan "terve" ihminen voi edes käsittää. Olen esimerkiksi syönyt yhdellä kerralla kebab-annoksen, normaalikokoisen pizzan, litran suklaajäätelöä, pullapitkon ja suklaavanukasta. Minä en osaa tehdä mitään estääkseni itseäni. Aina en syö yhtä mahdottomia kuin edellä mainittu lista osoittaa, mutta hallinnan tunteen menettäminen on jo kamalaa ja aiheuttaa suurta morkkista ja itseinhoa.

Yleensä tiedän ahmimiskohtauksen tulevan etukäteen. Minä tiedostan myös kohtauksen hetkellä koko ajan, mitä minä olen tekemässä, mutta minulla ei ole minkäänlaisia keinoja lopettaa sitä. Viime aikoina olen kertonut asiasta niille, jotka siitä tietävät. Luulen, että se on jonkinlainen avunpyyntö aina, vaikka en oikeasti uskokaan, että kukaan pystyy minua auttamaan. Ja arvatkaapa olenko saanut apua ongelmaani työterveydestä? En. Heidän mielestään en ole tarpeeksi sairas, kun en ahmi joka päivä tai viikottain. Mahtava viesti avunhakijalle. Totta kai tulkitsen sen sitten niin, että minun pitää pyrkiä tulemaan vielä sairaammaksi, että voisin saada apua. Toisaalta, yksi ystävistäni on päässyt avun piiriin, Lapinlahden sairaalaan, mutta hän ei ole kokenut sieltä saatua apua tarpeeksi tehokkaaksi omalla kohdallaan. Tietysti jokainen meistä on yksilö ja se mikä ei auta häntä voi auttaa minua. Kuitenkin olo avun saamisen suhteen on tällä hetkellä aika skeptinen.

Mitä sitten haluan saavuttaa sillä, että kerron tästä asiasta nyt kaikille? En tiedä. Ehkä toivon, että jollain tavalla muiden tietoisuus auttaisi minua. Ehkä joku onnistuisi jossain tilanteessa sanomaan jotain sellaista, joka saa ahmimiskohtauksen uhan menemään ohi. Ehkä voisin saada tukea ja ymmärrystä esimerkiksi siihen, kun kieltäydyn jatkuvasti kaikista herkuista ja kokoustarjottavista. Ja kaiken lisäksi olen väsynyt salailemaan tätä asiaa.

Olen saanut osakseni myös vähättelyä. "No eihän tuo nyt NIIN paha ole, kun ahmit tällä viikolla vain yhtenä päivänä ja pystyit sen jälkeen olemaan taas normaalisti." Minä ymmärrän sen, että tuo on tarkoitettu vaan kannustamiseksi, mutta minä olen itse huolesta puolikuollut aina kun minä ahmin. Terve ihminen ei varmastikaan voi käsittää sitä, miltä hallinnan menettäminen syömisen suhteen tuntuu ja siksi kannustukseksi tarkoitettu lause tuntuu minusta ihan vääränlaiselta. Mitä sitten haluan kuulla? En tiedä. Sen tiedän, että jotkut osaavat vaan sanoa jotain, joka helpottaa oloa mutta sen sanomisen tarkempi määritteleminen on vaikeaa.

Aluksi asian paljastaminen muille tuntui täysin järjettömältä teolta, mutta nyt en oikeastaan jaksa enää välittää. Osittain tietysti vähän pelkään sitä, että ystävät hylkäävät minut tai joku tuomitsee minut tämän takia. Ajattelin kuitenkin asiaa siltä kannalta, että mitä jos joku minun ystäväni kertoisi minulle tällaisesta asiasta. Inhoaisinko häntä sen jälkeen? Hylkäisinkö hänet? En tietenkään. Päinvastoin. Ja sitten päätin kertoa. Olisinhan tietysti voinut kirjoittaa sähköpostia tarkoin valitulle ystäväjoukolleni, mutta sitten mietin, että kerran se vaan kirpaisee ja päätin paljastaa jutun kaikille. Jospa sitten olisi helpompi kertoa asiasta myös uusille tuttavuuksilleni jatkossa. Ja sen olen myös päättänyt, että parisuhteessa en asiaa enää halua jatkossa salata - jos sellainen tai sellaisia on tullakseen.

Tiedän, että syömishäiriöni ei ole sieltä pahimmasta päästä. Tiedän myös sen, että syömishäiriöön liittyy paljon muutakin kuin pelkästään se syöminen ja suhde ruokaan. Minä tiedostan näitä asioita itsessäni ja myös syömishäiriöön sairastumisen syitä, mutta niiden kirjoittaminen olisi sitten jo kokonaan uuden blogin aihe.

Meninpä telomaan tuossa kesällä vasemman nimettömäni niin, että siihen tuli murtuma. Vaikka tapauksesta on jo kulunut aikaa n. 2,5 kuukautta, sormi näyttää vieläkin aika järkyttävältä. Se on kiero ja turvonnut. Turpoamisen seurauksena täälläkin paljon puhuttu kihlasormuksen jälki näkyy taas selkeämmin. En voi muutenkaan oikein käsittää, miten se on pinttynyt niin lujasti sormeeni. Sormustahan siinä ei ole ollut puoleentoista vuoteen.

No, ei tässä vielä mitään. Viimeisen naulan arkkuuni iski Facebook. Tein siellä testin "Who will you marry?" ja tässä tulos: